Terhi Rannela: Amsterdam, Anne F. ja minä

1. MINÄ, ROUVA KIRJAILIJA JA JOHN LENNON

 

Tuijotan kattoa, suljen silmät, tuijotan kattoon kiinnitettyjä, pimeässä hohtavia tähtiä, omaa tähtitaivastani, ja pyörähdän mahalleni. Yritän nukkua ainakin pari tuntia, muuten huomisesta ei tule yhtään mitään. Lasken lampaita. Yksi, kaksi, kolme, kymmenen, sata, mustia ja takkuisia kaikki. Piilotan Betty Boop -herätyskellon sängyn alle, etten koko ajan kuikuilisi sen viisareita. Taksi hakee meidät puoli kolmelta, järkyttävään aikaan. Äiti on tilannut pirssin valmiiksi, ettei meidän tarvitse liftailla kadun varressa keskellä yötä. Sepäs olisikin näky. Luksusmutsi ja tuhlaajatytär lakatut peukut ojossa.

   Äiti on sulkeutunut työhuoneeseensa. Kuulen näppäimistön tasaisen paukkeen ja Frank Sinatran laulavan haikeasti New Yorkista: "If I can make it there, I\'ll make it anywhere. It\'s up to you New York, New York." Äippä kuuntelee Sinatraa aina, kun on viimeistelemässä romaaniaan. Se editoi viimeisiä sivuja ja aikoo saada koko roskan (kirjaimellisesti, jos minulta kysytään) valmiiksi ennen hyvin ansaittua syyslomaa. Kustannustoimittajan sormet syyhyävät kuulemma jo Uudenmaankadulla.

   Äiti ja tytär. Kahden naisen huusholli. Jos äiti on keltainen, minä olen violetti. Jos äiti on sininen, minä olen oranssi. Se kuviksen maikka, joka sanoo, että vastavärit sopivat hyvin yhteen, on väärässä.

   Ensimmäinen esimerkki: Äiti on viileä ladylike, joka käy kampaajalla kahdesti kuussa. Minä leikkaan itse aniliininpunaiset kaksihaaraiseni vessan peilin edessä, enkä tarvitse kosmetologia puhkaisemaan mustapäitäni. Toinen esimerkki: äiti käy manikyyrissä, minä puren kynsiäni hyvällä ruokahalulla. Kolmas esimerkki: äidin vaatekaappi on täynnä suomalaista disainia, minä shoppaan retroa kirppiksillä kukkarossani kympin seteli.

   Neljäs esimerkki: työmoraali. Toisella on sitä, toisella ei. Jos minulta kysytään, yöllä nukutaan tai ainakin yritetään ei kukuta, ei kirjoiteta yhdentekeviä kolumneja naistenlehtiin, ei pakoteta romaanihenkilöä katsomaan hunajaisesti silmiin elämänsä miestä.

   Minä, Kerttu Koistinen, Kaarina Katajan esikoinen ja kuopus,  täytin eilen viisitoista vuotta, ja itse asiassa olo on juuri nyt sen mukainen. Sissin porukat lähtivät mökille, joten juhlistimme yhtä aikaa sekä syysloman alkamista että vanhenemistani. Sissi neuloi minulle lahjaksi mustavalkoiset pääkallovillasukat ne ovat jaloissani parhaillaankin ja Aram yritti sivistää minua Persepolis-sarjakuvalla. Jimi postitti virtuaalisen täytekakun, halauksen ja suudelman Facebookin kautta, ja posti tuo kuulemma vielä paketin, jonka saan todennäköisesti loman jälkeen. Mummo ja ukki lähettivät 50 euroa, Riikka-täti Kiroileva siili -kortin ja Matti-eno viisivuotiaan Helena-tyttärensä piirustuksen. Näköjään minua rakastetaan.

   Hyvistä lähtökohdista huolimatta ilta päättyi itkuuni ja itsetilitykseeni, mutta onneksi Sissi ja Aram jaksoivat kuunnella sydänsurujani, tukea ja halata. Aamulla löysin kännykkäni Lähetetyt-valikosta kolme Miralle karannutta tekstaria. Se ei ole vastannut ainoaankaan. Todennäköisesti sen puhelimen nimilistassa lukee Kertun tilalla Älä vastaa! Itse nimeän ei toivotut -henkilöt sillä tavalla.

 

Sain kaksi kovaa pakettia, koska äitikin antoi luettavaa: Anne Frankin päiväkirjan. Viime vuonna se antoi itse täytettävän päiväkirjan, mutta en ole vieläkään aloittanut sitä. Ehkä äiti kaipaa minusta manttelinperijäänsä, mutta turha luulo. Aloitin joskus kakarana pari kertaa päiväkirjan kirjoittamisen, mutta kyllästyin rustaamiseen jo ensimmäisellä viikolla. Tahdon elää, en kirjoittaa.

   Sitä paitsi äidinkieli on vihonviimeinen kouluaine. En kestä epäloogisia kielioppisääntöjä tai intohimoista pilkunparittelua. Jos joku todella saa syyhyn anglismeista tai yhdyssanavirheistä, suosittelen hankkimaan kehittäviä harrastuksia. Näppituntumalta voisi ajatella, että elämässä on tärkeämpiäkin asioita. Olen aina ollut Trivial Pursuit -ihmisiä vastaan. Siis en peliä, vaan sellaista besserwisser-ihmistyyppiä, joka omaksuu naurettavaa nippelitietoa vain päteäkseen muiden silmissä. Uskon suuriin linjoihin! Niin suuriin, etten jaksa kauhean usein availla läksykirjoja, mutta se ei tarkoita, etteivätkö muut kirjat kiinnostaisi minua. Joku opus makaa aina avonaisena yöpöydälläni. Tällä hetkellä pöydällä retkottaa Deborah Spungenin Nancy ja Marika Uskalin Hopeanorsu.

   En pidä kirjoittamisesta, mutta puhun senkin edestä. Olen kutosella kiehuva papupata, jonka biologian opettaja on poistanut luokasta parhaimmillaan kolmesti saman tunnin aikana. Puhuminen on paljon luontevampaa  ja hauskempaa kuin kirjoittaminen. Tällaiset päänsisäiset monologitkin saattavat kestää toisinaan tuntikausia. Pälä pälä pälä.

   Pitäisi nukkua. Kolmen tunnin päikkärit taisivat olla liikaa. Sissi saattoi minut illalla turvallisesti kotiin. Ei mitään hätää, se sanoi niin kuin parhaan ystävän pitääkin. Kaikki kyllä järjestyy. Sinä pärjäät. Olet muru.

   Äiti näki taatusti aamulla punaiset silmänaluseni, mutta ei alkanut pitää tavanomaista ristikuulustelua. Kyllä se tietää, että minua vituttaa. Äiti on eronnut sen verran usein, että sillä on tilannetajua. Sydänsuruja poteva tunnistaa aina toisen samanlaisen ja tietää olla hiljaa silloin, kun pitää.

   Ihmissuhteeni ovat sykkyrällä kuin lankakerään kompastunut kiroileva siili. Olen kahden ihmisen loukussa.

   Tai oikeastaan olin. Mira huokaisee todennäköisesti syvään helpotuksesta, kun sen ei tarvitse törmätä minuun viikkoon Hämeenkadulla. Ainakin se säästyy hetken aikaa mahdolliselta murhasyytteeltä. Olen nähnyt Mirasta unta joka yö, vaikken olisi halunnutkaan. Yhtäkkiä kaikki siinä tytössä on järisyttävän kaunista ja ihanaa. Sen nauru ja katse ja halaukset, joita en tajunnut arvostaa tarpeeksi. Huulet, jotka ovat aina kirkkaanpunaiset, satoipa kissoja, koiria tai sammakoita. Vaatteet, joita voi vain ihastella tai kauhistella. Valtava musta käsilaukku, josta törröttää luonnoslehtiö.

   Viime aikoina on tapahtunut paljon kaikenlaista, liikaa kaikenlaista. Myönnän olleeni hirveä paskiainen, jonka olisi pitänyt miettiä kahdesti tekojaan. Olisi pitänyt miettiä jo paljon aikaisemmin.

   Seurustelukumppaninsa voisi varmasti jättää harkitumminkin kuin tekstiviestillä. Äiti pyöritteli päätään, kun kerroin. Ei se ilahtuneelta vaikuttanut, vaikka aluksi sillä olikin hieman nielemistä, että hetero-Kertusta kehkeytyikin lesbo tai bi tai mitä nimiä niitä nyt onkaan, hämmentynyt teini joka tapauksessa. Äidillä on kuitenkin aina tapana käyttäytyä oppikirjamaisesti. Se on niitä ihmisiä, jotka listaavat ruutupaperille plussia ja miinuksia, kun elämään luikertelee kriisi. En tiedä, mitä se on minusta kirjoittanut. Plussa: Kerttu on ainoa tyttäreni. Miinus: Kerttu on ainoa tyttäreni. Revi siitä sitten.

   Jimistä en ole sentään vielä kertonut. Liika avoimuus on kuitenkin liikaa. Ehkä olen niin villi salarakas, että äiti kirjoittaa minut vielä kirjaansa. En aio kuitenkaan ottaa siitä selvää, sillä minulla ei ole tapana lueskella rouva Katajan keitoksia. Synnyttäjäni saattaisi erehtyä luulemaan, että meidän äiti & tytär -suhde on jotenkin spesiaali, mutta ei se ole.

   Ei ysiluokkalaisen suhde äitiinsä voi olla mitenkään erityinen, se esimerkiksi Gilmoren tyttöjen käsikirjoittajien olisi kannattanut aikanaan tajuta. Ehkä jokainen Lorelai-äiti haaveilee omasta lahjakkaasta Rory-tyttärestään, jonka kanssa voi jakaa kaikki maailman ilot, surut, ihmissuhdehuolet ja viettää sipsinmakuisia dvd-maratoneja sohvalla vierekkäin istuen. Kuulostaa utopistiselta, jos ajattelen omaa tuttavapiiriäni. Näyttäkää minulle onnellinen perhe, jonka jäsenet pystyvät puhumaan keskenään ihan kaikesta, niin minä näytän teille kestävän suhteeni.

   Uni ei tule millään. Lampaat ovat villiintyneet. Ne pogoavat punkin tahtiin ja hakkaavat kattiloiden kansia, näyttävät kieltä ja heittävät kuperkeikan taaksepäin.

   Maija Poppanen -matkalaukkuni varjo erottuu ovensuussa. Minulla on liikaa tavaraa, mutta niinhän matkoilla on aina. Joudumme joka kerta ostamaan ylimääräisen kassin tuliaisia varten. Anne Frankin päiväkirjan lisäksi synnyttäjäni lahjoi minua uusilla beigeillä mokkanahkasaappailla, joissa on valkoinen karvareunus, ja erittäin kitsahtavalla John Lennon -käsilaukulla. Vaikka minulla onkin sydänsuruja, olen ainakin hemmetin tyylikäs maailmantuskassani. Se lohduttaa.

   Huomenna tähän aikaan olemme jo Amsterdamissa. Syysloma poissa tutuista kuvioista on kyllä paikallaan, vaikka Sissi onkin superkypsänä sitä mieltä, ettei ongelmiaan voi paeta. Ei kai ikuisesti, mutta seitsemänkin päivää on parempi kuin ei mitään.

   Oveen koputetaan.

-         Vieläkö sinä olet hereillä? Täältä kuuluu huokauksia, äiti raottaa ovea.

-         Päässä pyörii liikaa asioita, vastaan katolle.

-         Kyllä ne asiat siitä järjestyvät, usko pois.

-         Mistä sen tietää?

-         Kyllä sen tietää, minä tiedän kokemuksesta, äiti sanoo.    Silmät kiinni nyt. Onneksi voit jatkaa unia vielä bussissa.

-         Miksi sä muuten ostit Anne Frankin päiväkirjan? Meillähän on niitä vino pino ennestäänkin.

-         Kaikki aikanaan. Kerron sitten matkalla.

-         Tähän on taas joku koira haudattuna.

-         Pienenpieni chihuahua korkeintaan.

-         Mulla on kriisi! Sä et saa vaatia multa mitään, älähdän.

-         Herätyskello soi kahden tunnin päästä, joten unta palloon nyt, lapsi-rakas.

-         Hyvää työyötä, äiti.

   Me matkustamme aika paljon. Äidillä on kuulemma krooninen matkakuume, joka on parantumaton sairaus. Kesällä olimme äidin ja sen uusimman ja yhä kuvioissa olevan hoidon, Puutarhatontun, kanssa Pariisissa viisi päivää. Kaksi päivää turistibussin toisessa kerroksessa, Eiffelin pällistelyä tuhansien turistien seassa. Patongin pureskelua puistonpenkillä Seinen varrella ja hermoromahdus Louvressa naurettavan ihmismassan keskellä. Pääsiäislomalla käväisimme kahdestaan Riiassa ihmettelemässä korkokengissä syntyneitä naisia. Seuraavasta matkasta ei ole vielä ollut puhetta, vaikka äiti rakastaa matkaoppaiden selaamista. On sillä varmasti taas jotakin mielessään.

   Muori on valmistautunut tähänkin reissuun tapansa mukaan oikein viimeisen päälle. Se on ostanut Amsterdamin matkaoppaan ja ottaa mukaansa yhden Anne Frankin päiväkirjoistaan (minä en nimittäin lahjaani matkalle raahaa). Äiti keräilee eri versioita kyseisestä opuksesta. En ole kuullut kenenkään muun keräävän yhtä ainoaa kirjaa. Outoa? Kyllä. Meidän kirjastohuoneessamme on muutama hyllyrivillinen täynnä Anne Frankia, erikielisinä ja eri laitoksina. Yllättäen se on äippyliinin lempikirja. Seuraavaksi se varmaan alkaa kasata Anne-hyllyä minun huoneeseeni. Olen kyllä hieman eri mieltä...

     On itsestään selvää, etten ole päiväkirjaa lukenut, enkä aio koskea siihen edes kynnenpäälläni, vaikka se olisikin hyväntahtoinen lahja. En todellakaan aio harrastaa mitään koulumaista reissun aikana, riittää, että hengitän samaa ilmaa nerokkaan (lainausmerkeissä) kirjailijaäitini kanssa. Äidinkielenopettajani Demoni saisi aivoveritulpan helpommallakin, annan ADHD-Arin hoitaa sen mieluummin saikulle. Eiköhän sekin päivä koita vielä ennen joulua. Koulussa aiheesta on lyöty jo vetoakin.

   Synnyttäjäni harrastaa kirjallisuutta eri muodoissaan, tytär on enemmän musamimmejä. Otan lentokoneeseen mp3-soittimeni ja lataan sen täyteen Antic Caféta, DOREMIdania ja MOON -kanaa-. Äiti ei ole bändeistä tietenkään koskaan kuullut, mutta se myhäilee solidaarisena ja muka-ymmärtäväisenä, jos lainaan korvanappeja sille hetkeksi. Se on niin helvetin suvaitsevainen. Joskus lehtihaastattelussa sen suusta on loikannut muun muassa tällainen sammakko, jota myös megamokaksi kutsutaan: Tyttäreni ansiosta olen inessä nuorten skenessä." Että mitä? Se muistaa aina sanoa itsekin olleensa nuori. Pitää olla kapinallinen ja uskaltaa kokeilla rajoja, vanhana ei enää jaksa tai viitsi. Äiti onnistuu aina järkeilemään ja sovittelemaan, kun minä haluaisin vain yksinkertaisesti riidellä. Äänihuulten tuulettaminen silloin tällöin oikein kunnolla tekee hyvää. Yhden tappelun päätteeksi heitin juomalasin lattialle, mutta se ei särkynyt. Kun lasiin ei tullut edes kolhua vielä kolmannellakaan heitolla, purskahdimme molemmat hervottomaan nauruun, ja riita oli sillä kuitattu.

   Venyttelen käsiäni ja jalkojani. Haukottelen suuni mustaksi aukoksi. Nousen istumaan ja kurkistan verhon raosta takapihalle, josta erottuu varastoon matkalla oleva puutarhapöytä ja neljä tuolia. Ripsuu hiljakseen vettä ja näyttää siltä, että taivaalle on kiinnitetty pyykkipojilla pikimusta lakana. Todella inspiroivaa elää Suomessa tähän aikaan vuodesta. Fiilis on sellainen, että tekee mieli pomppia hyppynarulla joka aamu ihan vain silkasta riemusta. Huokaan ja lötsähdän takaisin makuuasentoon.

     Jos äidillä olisi ollut yhtään käyttökelpoista aivosolua jäljellä, se olisi vinguttanut meidät Visallaan jonnekin päiväntasaajan kieppeille tai vielä reippaasti etelämmäs. Mutta kaupunkilomat ovat juuri nyt niin trendikkäitä, ja mitäpä muuta me haluaisimmekaan olla?

     Käyn ylikierroksilla. Nyt vihdoin ja viimein suljen simmut ja yritän saada edes muutaman tunteroisen unta palloon. Dami pidä varasi! Pian et ole enää entiselläsi. Huomenna kohtaat nääs Tampereen likan. Tai huokaus, korjataan: plikat.